Eräänä synkkänä ja tuulisena iltana vuonna 2012 seison kollegani kanssa Suvilahden asfalttikentällä. Me keskustelemme kiihtyneesti juuri aloittamamme projektin yhteydessä siitä, mihin suuntaan maailma on menossa. Tuntuu, että seisomme tienhaarassa. Kehitys voi mennä kumpaan suuntaan tahansa, emmekä voi vaikuttaa siihen mitenkään.
Yhdeksän vuotta sitten emme tienneet, että koronapandemia ja budjettileikkaukset koettelisivat taidetta ja tiedettä poikkeuksellisen pahasti. Tiesimme, että populismi oli nousussa ja vapaalla kentällä ei ollut mainitsemisen arvoisia rakenteita. Murheettomasti ajattelimme, että kaikki järjestyy. Visioimme, kuinka kasvavan esitystaidekentän rakenteet vahvistuisivat ajan myötä, kun päättäjät, poliitikot ja kaikki muut ymmärtäisivät sen tarpeellisuuden. Se oli vain ajan kysymys. Emme tulleet ajatelleeksi sitä, että taiteen rakenteet maksavat – paljon. Ne ovat pitkäikäisiä, mikä tarkoittaa sitä, että kustannukset jatkuvat ja lisääntyvät, mikä taas aiheuttaa sen, että uusien rakenteiden ja tilojen tukeminen kokeilumielessä ei ole erityisen suosittua. Sen sijaan tarjotaan kehitys-, pilotti- ja muita väliaikaisia projekteja. Mutta kentän toimijat ovat innovatiivisia ja joustavia, me korjaamme hauraita tukirakenteita määräaikaisilla avustuksilla. Kuinka hauraita – oikeastaan olemattomia – ne olivatkaan, sen tajusimme vasta koronapandemian aikana. Meillä ei ole mitään, mihin tukeutua. Olemme pirstaleisia. Meidän pitää sen lisäksi perustella omaa olemassaoloamme kulttuurin kentällä. Vaikka taidettahan me teemme, emme kulttuuria.
Tämä ei ole kestävää.
”Varmaan kaiken A ja O olisi vakaa toimintaympäristö”, paljon nähnyt Riitta Kaivosoja OKM:stä toteaa. ”Valtion rahoituksen pitkäjänteisyys ja ennakoitavuus on alalle valtavan tärkeää.” (Vuori 2021)
Aivan näin. Pitkäjänteisyys, konteksti, tilat. Vain valtio ja kunnat voivat taata nämä asiat. Vain se, että organisoidumme ja kommunikoimme poliitikoiden kanssa voi taata sen, että valtio ja kunnat tekevät tilanteen paremmaksi, ei huonommaksi. Silloin meistä tulee vetovoimainen ja pelottava poliittinen voima.
Ainoa tapa saada uusia rakenteita ja alustoja läpi on yhdistää kentän voimat ja tekijät, jotta olisimme näkyvästi yhdistyneitä. Meidän täytyy mennä poliitikoiden kautta, jotka sitten painostavat ministeriöiden ja kuntien toimihenkilöitä.
Toisin sanoen meidän tulee politisoida taiteen harjoittamisen tarve ja todistaa, että olemme poliittinen voima, että tuemme toisiamme ja organisaatioitamme. Solidaarisesti. Pitkäjänteisyyden vuoksi. Yhdessä.
”Valtiorahoitteisten taideinstituutioiden on lakattava pelkäämästä veneen keikuttamista. Yksilötaiteilijoiden tarinat ovat heikkoa edunvalvontaa, vaikka ne keräisivätkin huomiota ja myötätuntoa nykyisessä julkisuudessa”, kirjoittaa Pietari Kylmälä kulttuuripolitiikan vajetta ja sen seurauksia käsittelevässä kritiikissään.
Totta. Olemme surkeita lobbaamaan asiamme puolesta. Instituutioteatterit (VOS) eivät ilmaise suoraa tukea koko kentälle. Useimmat huolehtivat omistaan ja taputtavat läheisiään olalle. Me taiteilijat pelkäämme erottua joukosta. Pelkäämme menettävämme tuen jonkun kuvitellun kostonkierteen takia. En ole koskaan nähnyt näin tapahtuvan silloin, kun joku on sanonut selkeästi vastaan, päinvastoin. Vääryydet tulevat esiin ja dialogi aukeaa. Jos me emme avaudu asioista, ei sitä kukaan muukaan tee, ja silloin menetämme varmasti tukemme. Silloin meitä ei ole. Tiedostamaton rangaistuksen pelko on monen vääristymän takana, ja se näkyy siinä, ettemme uskalla protestoida, olla rohkeita, vaatia. Nyt on aika unohtaa se pelko ja ryhtyä toimeen. Olkaamme selkeitä. Kommunikoikaamme. Media on paras ystävämme. Poliitikot mukaan omalla tavallaan.
Koska olemme luovuudessamme pelottomia ja vaadimme itseltämme ja yleisöltämme rohkeutta, meidän tulee myös olla pelottomia kulttuuripolitiikassa. Meidän tulee tukea toisiamme, muutenkin kuin allekirjoittamalla vetoomuksia. Kun me väsymme, organisaatiomme tukevat meitä; ei sen takia, että olemme niitä puolustaneet ja kertoneet, miksi niitä tarvitaan, vaan koska niin yhteiskunta toimii. Jokaisella ammattikategorialla on vahvat etujärjestönsä. 25 prosentin leikkaukset etujärjestöjen toimintatuista eivät ole hyväksyttäviä. Ne lamaannuttavat. Kyllä, Teatterikeskus, TINFO, CEFISTO ja muut, te olette yhtä tärkeitä kuin taiteilijat, kenttä on meille yhteinen. Ainoatakaan ekosysteemiä ei tulisi tuhota. Olemme kaikki osa kokonaisuutta.
Minkälaisessa kulttuurissa elämme, jos emme voi olla keskenämme solidaarisia ja artikuloida tarpeitamme? Usein on niin, että se mikä on hyväksi minulle ja ryhmälleni on myös hyväksi monille muille, ja kasvaessaan se alkaakin näyttää täysin erilaiselta. Kuin esitysprosessi. Prosessissa emme pelkää.
Useimmat meistä ei halua olla poliitikoiden kanssa tekemisissä. Minäkään en ole halunnut sen jälkeen kun sivistysvaliokunnan riidanhaluinen henkilö piti meitä pilkkanaan, kun puhuimme Eskuksen puolesta kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten. Elämme nykyään eri maailmassa. Olin unohtanut tapauksen, mutta kun Eskus vastikään järjesti kuntavaalitapaamisen poliitikoiden kanssa muistin, miksi välttelen poliitikoita. Nyt tilanne oli toinen. Paikalla olleet poliitikot olivat joukkuepelaajia, energisiä ja kiinnostuneita. Tuntui, että asiat voivat järjestyä. Oikeastaan se on helppoa, sitä kerätään delegaatio ja pyydetään audienssia kaupunginvaltuustosta, pormestarilta ja kansanedustajilta, sitä sanoittaa tarpeensa (esimerkiksi kontekstia luova tila) ja argumentoi asiansa puolesta. Mitä laajempi delegaatio, sitä parempi.
Tähän asti olemme puhuneet lähinnä toimihenkilöiden ja säätiöiden kanssa, mutta nyt on aika lähteä isommille vesille. Menneisyyden riidanhaluinen kansanedustaja ei todellakaan voi olla esteenä.
”Toivon myös, että taidekenttä on aktiivinen keksiessään kulttuurin rahoitukselle kulttuurin ja taiteen erityislaatuisuudesta ponnistavia perusteluja jo liiankin tuttujen kansantaloudellisten ja -terveydellisten lisäksi.” (Kylmälä 2021)
Ei. Meidän ei tarvitse jatkuvasti perustella, miksi taidetta, miksi kenttäämme, miksi meitä tarvitaan. Silloin myönnämme, että olemassaoloamme voi kyseenalaistaa ja että olemme oikeastaan tarpeettomia, vaikka omasta mielestämme olemme erittäin välttämättömiä. Katoamme argumentteihin kokonaisuudesta, ekosysteemistä, maailman hyvinvoinnista. On selvää, että taidetta tarvitaan kuten mitä tahansa työtä tarvitaan. Mikään muu toimiala ei käytä näin paljon energiaa selittääkseen olemassaolonsa tarkoitusta. Alaa köyhdytetään hiljaisuudessa. Hiljaisuus ei kuitenkaan ole ratkaisu. Meidän tulee näkyä, olla röyhkeitä, itsetietoisia. Meidän ei tule puolustella olemassaolomme syytä, meidän tulee näyttää se olemalla pelottomia ja rohkeita, puhua asiamme puolesta yhtenä rintamana.
Kärsimyksen suohon juuttumisen perustelemme itsekriittisyydellämme. Taistelemme tuhoisia ajatuksia ja huonoa itsetuntoa vastaan. Kyseenalaistamme jatkuvasti omaa olemassaoloamme. Koronavuosi on ollut raskas, koska saamme voimaa vuorovaikutuksesta ja yleisön kanssa kommunikoinnista. Mutta olemme myös huomanneet, että on muita tapoja saada vahvistusta, olla vuorovaikutuksessa ja löytää uusia suhteita niin itsemme kuin maailmankin kanssa.
Siksi emme puhu lyödyn lyömisestä, uhreista. Me emme ole uhreja vaikka meitä onkin kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Teatterien sulkeminen ja esitysten kieltäminen oli helppoa, koska olemme julkisesti rahoitettuja. Koronapandemian ja yhteiskunnan sulkemisen aiheuttama shokki on selvästi todistanut, kuinka pieni merkitys meillä on. Jos jonkun on asiaa muutettava, meidän on se tehtävä.
Emme pukemalla uhrin kaapua päällemme ja katkeroitumalla. Katkeruus on rumaa, ei järin suosittua eikä todellakaan antoisaa. Kuka haluaisi olla katkera, lamaantunut uhri? Ammattiimme kuuluu maailmojen muovaaminen, unelmien toteuttaminen. Sitähän me teemme. Nyt meidän tulee ammentaa osaamistamme omalla kentällämme ja toteuttaa visioita yhdessä. Ajattele esitystä, prosessia monimutkaisen elämän sijaan.
”Myytti yksilöllisestä, prekaarista ja kutsumustyötä tekevästä kulttuurityöläisestä on myös kulttuurityöläisten itsensä piirissä niin rakas, että se vaikeuttaa kollektiivisen kannan ja sitä kautta yhteisen politiikan muodostamista. Suomalainen kulttuuriala – taiteilijat, taidelaitosten henkilöstö, tapahtuma-alan työntekijät – on nyt koronarajoitusten aiheuttamassa ahdingossa saanut karvaasti kokea mitä tarkoittaa kun politiikasta puuttuu politiikka.” (Kylmälä 2021)
En kuitenkaan ole täysin varma, että 40 miljoonan euron leikkausta voi pysäyttää. Meidän pitää kuitenkin yrittää, taistella vastaan. Olen varma, että ilmiselvä tilojen ja pitkäjänteisten kontekstien puute vapaalla kentällä on korjattavissa. Kun kommunikoimme ja artikuloimme poliitikkojen, rahoittajien ja päättäjien kanssa. Organisoidumme. Yhdessä.
Hyviä uutisia ja toiveita on viime aikoina riittänyt. Pois poteroista toimii yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa, Mad House Helsinki kokee myötätuulta monin tahoin (tosin edelleen ilman tiloja). Hangö Teaterträffin tilanne on niin ja näin. Rahoituksen tulisi kaksinkertaistua, jotta festivaali olisi elinvoimainen, mutta niin tuskin tulee tapahtumaan. Mutta sitten tehdään pienemmin sillä rahalla mitä on, luodaan toimintaa tukevia projekteja ja verkostoja. Informaatiokeskusten ja organisaatioiden taloudellinen köyhtyminen tulee pysäyttää.
– Liikkuessani kentällä olen järkyttyneenä havainnut, minkälaisessa asemassa taiteilijat todellisuudessa ovat ja kuinka pienin avustuksin monet taideyhteisöt kituuttavat. Näen selkeästi, kuinka paljon suurempaa potentiaalia taiteen kentällä järkevästi rahoitettuna olisi.
Tuovisella on työssään selkeä missio, mutta kyllä hän välillä miettii, lyökö päätään seinään, onko hänen työnsä epätoivoista taistelua tuulimyllyjä vastaan.
– Erityisesti korpeaa se, ettei taidekentän yhteistä ääntä oikein löydy. On masentavaa, ettei hahmoteta kokonaisuuksia, olipa sitten kysymys taiteen rahoituksesta tai muista kentän pulmista. (Toijonen 2021, haastattelu Paula Tuovisen kanssa.)
Kuka sitten on tämä ”me”, joka kokoontuu ja taistelee? Me kaikki. Me kaikki, joilla on vähän aikaa ja monta rautaa tulessa. Nyt varoituksen sana. Taiteilijat ovat energisiä, mutta yhtäkkiä lähdemme residenssiin, sukellamme syvälliseen prosessiin, kierrämme Suomea ja maailmaa, esiinnymme, opetamme, olemme uupuneita, katoamme tutkasta. Siksi meitä kaikkia tarvitaan, jotta olisimme toistemme tukena silloin, kun toinen ei jaksa. Menneen vuoden jälkeen, kun suomut ovat pudonneet silmiltämme, voimme johtopäätöksenä sanoa sen, että kentällä meillä on vain toisemme. Meissä piilee valtava radikaalinen voima. Tiedämme kaiken energiasta, herkkyyden ja prosessien tärkeydestä. Me osaamme toteuttaa visioita. Yhdessä. Solidaarisia. Rohkeita. Pelottomia.
Annika Tudeer on Oblivian taiteellinen johtaja ja Hangö Teaterträff rf:n puheenjohtaja.
Puhukaamme taiteesta on osa Viestejä vapaalta kentältä -nimistä sarjaa, joka koostuu toisiinsa linkittyvistä, huokoisista teksteistä. Sarjassa käsitellään vapaan kentän realiteetteja ja sen kautta pyritään avaamaan kentän kipukohtia ja kenties jopa tarjoamaan ratkaisuja.
Lähteet:
Kylmälä, Pietari (2021), Kulttuuripolitiikka ei kiinnosta, koska se on tylsä. Kritiikki näkyy! 19.5.2021.
Toijonen, Siskotuulikki (2021), Taiteen rahoituksen kokonaiskuva pahasti retuperällä. Kritiikin uutiset, 22.5.2021. Haastattelu Paula Tuovisen kanssa.
Vuori, Suna (2021), Mitta täynnä rajoituksia. Helsingin Sanomat 22.5.2021.
MITTA ON TÄYSI – KULTTUURI- JA TAPAHTUMA-ALAN MIELENILMAUS 3.6. klo 12-14 Eduskuntatalon edessä