Olen väsynyt.
Väsynyt, koska valmistun niin prekaarille kentälle.
Väsynyt, koska vaikka nyt tuntuukin ihan hyvältä, niin tiedän, että jonain päivänä – varmaan pian – asiat tuntuvat taas toivottomilta.
Pelko ja ahdistus siitä, että valmistun kentälle, prekaariin työelämään, ei ole mikään loppusuoralla yhtäkkiä iskevä oivallus. Se ei tule yllätyksenä. Olen elänyt sen kanssa jo viisi vuotta, siitä asti kun aloitin Teatterikorkeakoulussa. Meitä rohkaistaan venyttämään näyttelijyyden rajoja, laajentamaan näkemystämme siitä, kuinka näyttelijän asiantuntijuutta voi hyödyntää ja soveltaa. Olen jo pitkään hyväksynyt sen, että en todennäköisesti voi aina työskennellä täysipäiväisesti näyttelijänä ja taiteen parissa, että minun täytyy joskus tehdä pätkätöitä voidakseni elää.
Väsynyt rajoituksiin, joiden mukaan on hyväksyttävää olla raitiovaunussa ilman maskia mutta ei pitää ulkotiloissa esitystä seitsemälle hengelle. Väsynyt hallitukseen, hallitukseen jota äänestin, jonka poliitikkoja olen äänestänyt, koska luulin heidän haluavan tukea kulttuuria. Ja jostain helvetin syystä meillä on kulttuuriministeri, joka välittää enemmän turpeesta kuin kulttuurista.
Ei siis ole mikään yllätys, että tunnen huolta, ahdistusta, surua ja pelkoa siitä, että valmistun vaikealle, karulle kentälle, epävarmaan tulevaisuuteen, yhteiskuntaan, joka ei arvosta taidetta. Pandemian aikaiset tapahtumat, leikkauksineen kaikkineen, tarkoittavat kuitenkin sitä, että valmistun kentälle, joka on sitäkin kestämättömämpi. Kenttä ja sen rakenteet olivat kestämättömät jo pandemiaa edeltävänä aikana. Pandemia on osoittanut todeksi kulttuurikentän haurauden, sen resurssien epäoikeudenmukaisen allokoinnin, vapaan kentän riittämättömät resurssit, yhteiskunnan puutteellisen ymmärryksen kulttuurin arvosta ja funktiosta, sekä ne prekaarit suhteet, joita taiteilijuuteen sisältyy. Suruni ja raivoni on siis raskaampaa nyt kuin viitenä edeltävänä vuonna.
Jotakin tapahtui kandidaattiopintojeni loppuvaiheessa. Toisten kehityksen ja menestyksen tuoma ilo muuttui likaiseksi ja karvaaksi. Iloni rappeutui, se maistui pahalta, se ei enää yhtä helposti löytänyt rinnastani kotia. Halusin olla kohteliaisuuksillani antelias, mutta ne jättivät suuhuni happaman maun silloin, kun vaivalla sain ne möläytettyä ulos. Kateus ja kilpailu.
Väsynyt vertailemaan itseäni toisiin.
Väsynyt siihen, että minut pakotetaan kilpailemaan kollegoideni kanssa.
Väsynyt kuulemaan asioita käytävällä.
Väsynyt siihen, että kaiken täytyy olla salaista.
Väsynyt siihen, että meidän tulee olla solidaarisia vaikka solidaarisuus ei onnistu kentällä, joka yhä enemmän ja enemmän muistuttaa vapaita markkinoita.
Väsynyt lupauksiin, joita ei pidetä.
Väsynyt nepotismiin.
Kun työelämän todellisuus alkoi lähestyä ja aloin ymmärtää minkälaiselle kentälle olin valmistumassa, solidaarisuus muuttui yhä vaikeammaksi. Öisin makasin sängyssä ja vertailin itseäni niihin, jotka olivat jo napanneet itselleen pieniä projekteja tai erilaisia tarjouksia. Suden hetkellä rumin osa minusta nosti päätään. Se vihasi, hautoi sitä suurta menestystä, jonka kaikki muut paitsi minä tulisivat kokemaan. Se oli naiivia. Vuodet ja yöt jatkuivat, ja pian makasin hereillä opintojen viimeisenä keväänä ja kirosin itseäni, koska olin haaskannut niin paljon aikaa vihaten heitä, jotka olivat täysin samassa veneessä, jotka olivat itse valvoneet ja kärsineet samojen ajatusten parissa.
Osa tuntemastani surusta johtuu siitä, että olen nähnyt miten kurssitoverini ovat vuosien aikana kehittyneet. Olen nähnyt, kuinka he ovat sitkeästi kamppailleet ongelmiensa parissa, nähnyt heidän kasvavan niiksi luoviksi ja älykkäiksi hirviöiksi, joita he ovat. Olen nähnyt heidän sanallistavan taidettaan, oppimistaan, ajatuksiaan heitä ympäröivästä maailmasta. Olen nähnyt heidän kehittävän strategioita ja metodeja, joiden avulla he selviäisivät suoritusyhteiskunnasta ja tulevasta työelämästä. He ovat sitkeästi, hitaasti ja herkästi kehittyneet niiksi taiteilijoiksi ja näyttelijöiksi, joita he tänä päivänä ovat, kaikessa monimuotoisuudessaan. Ja minä heidän mukanaan. Suru kumpuaa siitä tiedosta, että sisäistämäämme ja kehittämäämme tietoa ei yhteiskunnassamme tunnusteta ja arvosteta. Tai kenties niin tehdään, mutta ei tarpeeksi. Pandemia on tuonut mukanaan myös uuden uhan: aivovuodon. Monet pian valmistuvat, mutta myös jo vakiintuneet toimijat, vaihtavat alaa selvitäkseen. Alan vaihtamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa ja väitän, että näyttelijöiden taidot voivat olla hyödyllisiä ja kukoistaa myös muissa paikoissa, tuoda niihin jotain uutta. Mutta jos liian moni lähtee kulttuurialalta muualle, ei kyseessä ole enää terveellinen tiedonvaihto vaan suunnaton tiedon kato.
Väsynyt siihen, että asioista ei puhuta.
Väsynyt siihen, että asioille ei tehdä mitään. Väsynyt itseeni, koska en jaksa tehdä asialle mitään.
Väsynyt olemaan jatkuvasti intohimooni kyllästynyt.
Minusta tuntuu, että työttömyyteni on omaa syytäni, että minun olisi pitänyt tehdä enemmän. Että ”sen kun…” ja ”mikset ole…?” ja ”oletko lähettänyt sähköpostia…?” En. En ole. Olen opiskellut täysipäiväisesti ja työskennellyt osa-aikaisesti ja kokenut lamaannuttavaa ahdistusta tulevaisuuteni takia. Olen miettinyt jos olen ollut idiootti, naiivi uskoessani, että selviän tästä. Että kunhan selviän opinnoistani, sitten hankin työpaikan. Naiivi, koska en tiennyt etteivät asia mene niin, että töiden hankkiminen ei ole hetkellinen, joka toisena vuonna tapahtuva asia, vaan yhtä arkipäiväistä kuin itse työ. Koska en ymmärtänyt, että minua odottaa työnhakijan epävakaa ja yksinäinen todellisuus. Typerästi luulin, että saisin tehdä taidetta täysipäiväisesti.
Väsynyt siihen, että töitä ei ole.
Väsynyt siihen, että töitä on, mutta minä en niitä saa.
Väsynyt siihen, että minun täytyy käyttää tunteja hakemusten kirjoittamiseen, esittelyvideoiden tekemiseen ja koe-esiintymisiin, kun ne eivät johda mihinkään.
Väsynyt siihen, että en voi säästää, koska kaikki rahat menevät elinkustannuksiin.
Mikä tämä kenttä on, jolle valmistun? Miltä se näyttää? Haluan puhua katastrofista, siitä katastrofaalisesta tilanteesta, johon minä ja kurssitoverini valmistumme. Kulttuurisektoria odottaa hurjat leikkaukset. Instituutioteattereihin pestataan todella harvoin näyttelijöitä. Noin kahden seuraavan vuoden ohjelmistot on tehty ja tehtävät täytetty siirrettyjen tuotantojen ja esitysvuosien takia. Vaikka monet instituutioteatterit ovat saaneet säätiöiltä ja valtiolta tukea selvitäkseen pandemian yli, taloudellinen paine tekee riskien ottamisen vaikeaksi, usein jopa mahdottomaksi. Riskinotto jää siis minulle, kun luon taiteilijan uraa vapaalla kentällä apurahahakemusten ja vapaaseen taiteilijuuteen sisältyvän tuotantyön kautta.
Väsynyt Yleen, joka ulkoistaa TV-tuotantonsa, kiertää omat tariffinsa ja välttyy maksamasta vähimmäispalkkaa.
Väsynyt siihen, että elokuva-alalla ei ole työehtosopimuksia.
Samaan aikaan esimerkiksi Kulturfondenin toimitusjohtaja on ilmaissut toiveen, että suomenruotsalaiselle esitystaiteen kentälle ei enää muodostettaisi vapaita ryhmiä. Säätiöt ja apurahat tulevat seuraavina vuosina olemaan isoimmat ”työnantajani”, mutta jos vapaiden ryhmien kiintiö on jo täynnä, minun on kysyttävä itseltäni miten me voimme selviytyä, miten tulevat vapaiden ryhmien, näyttelijöiden ja taiteilijoiden sukupolvet voivat selviytyä. Olen myös ollut hyväonninen, koska olen tänä vuonna saanut rahoitusta projektille samaan aikaan kun muut ovat jääneet ilman. Muun muassa vapaa ryhmä Glitcherin hakemus hylättiin sillä perusteella, että he ovat opiskelijoita, kun taas saman vuosikurssin 4 FLOORS OF WHORES -taidekollektiivin hakemus hyväksyttiin saman säätiön toimesta. Samalla todellisuus on kuitenkin se, että kyseinen projekti on vain vajaa kaksi kuukautta kestävä palkallinen työjakso. Apurahan saaminen tänä vuonna ja siitä iloitseminen tarkoittaa myös pelkoa siitä, että kun hakemuskaruselli seuraavan kerran lähtee käyntiin, onni ei todennäköisesti potkaisekaan. Niin tulevaisuus rakentuu apurahahakemuksiin ja kaikkeen siihen sisältyvään palkattomaan työhön. Kestämättömästi ja häilyvästi, usein myös merkityksettömästi. Tänä vuonna kentälle valmistuu erityisen monta näyttelijää; Nätyn maisterit ja kaksi kurssia Teatterikorkeakoulun maisteriohjelmasta kipuavat samanaikaisesti tähän katastrofiin.
Väsynyt Kulturfondeniin, joka ei anna rahaa opiskelijoille, vaikka he eivät edes opiskelijoita ole, ja joka kuitenkin antaa rahaa opiskelijoille. Väsynyt siihen, että Kulturfonden kehottaa yhteistyöhön, mutta minun on maksettava vuokraa tehdäkseni yhteistyötä Viiruksen kanssa, jotta Viirus voi maksaa vuokraa Kulturfondenille. Väsynyt säätiöön, joka yrittää piilottaa agendansa ohjeistusten taakse, ohjeistusten, jotka eivät edes päde. Säätiöön, joka väittää tekevänsä yhtä mutta tekeekin toista. Säätiöön, joka väittää, että vapaille ryhmille ei voi antaa toimintatukea, mutta vuosi vuoden jälkeen antaa isoja summia instituutioille. Säätiöön, joka väittää haluavansa rikastuttaa suomenruotsalaista kulttuuria mutta joka samalla prekarisoi vapaata kenttää.
”Hohoo”, te vanhemmat kollegat saatatte hekotella, ”sellaista se on, niin se on aina ollut ja me olemme selvinneet oikein hyvin, mitä te nuoret nyt valitatte, sen kun…” Niin. Olinpa typerä kun luulin, että saisin kokea vakaan ja turvallisen työelämän ja käyttää energiaani taiteeseen. Kun luulin, että minulla on edessäni tulevaisuus, jossa voin luottaa ammattitaitoni tuomaan kuukausipalkkaan.
Väsynyt siihen, että valmistun kentälle, jossa minun on vaikea saada kasaan järkevä eläke. Väsynyt siihen, että työttömyyskassaan tutustuminen on kuulunut opintoihini.
Pyydän anteeksi. Rumin osa minusta nosti päätään ja hyökkäsi teitä kohtaan, jotka olette olleet alalla pidempään. Tiedän, että olemme kaikki samassa veneessä, ei vain minä ja kurssitoverini. Ei ole mitään me vastaan te. Mutta sitä se pelko tuottaa, solidaarisuus käy vaikeaksi. Sitä alkaa olettaa, että muut ovat itseä vastaan, että muut väheksyvät, että ei ole tervetullut, toivottu tai tarpeeksi taitava. Kun taistelemme samasta rahasta ja samoista epävakaista työpaikoista, unohdamme sen, että olemme samalla puolella. Olemme kulttuurin ja taiteen puolella, ja meidän tulee auttaa toisiamme ja kieltäytyä asettumasta toisiamme vastaan. Minua auttaisi se, että minut otettaisiin vakavasti, että teatterit järjestäisivät koe-esiintymisiä sen sijaan, että palkattaisiin heti ensimmäinen joka mieleen tulee. Että minulle annettaisiin tilaisuus, että enemmän kokemusta omaavat toimijat jakaisivat tietojaan ja työtään kanssani. Te tarvitsette minua, jotta saisitte uusia taiteen taitoja, jotta jatkaisitte unelmointia ja näkisitte selvemmin teitä ympäröivät rakenteet näkökulmasta, joka on yhä kauneimmalla mahdollisella tavalla naiivi, tavalla, joka kieltäytyy, jonka täytyy vaatia muutosta.
Kaiken katastrofaalisen puheen jälkeen haluan nostaa esiin myös niitä taitoja ja yksilöllisiä strategioita, joita kurssimme on sanoittanut etenkin kirjallisissa opinnäytteissään. Olemme kirjoittaneet laiskuudesta performatiivisena työkaluna, jonka avulla voi pärjätä suoritukseen ja ahkeruuteen rakentuneessa kapitalistisessa yhteiskunnassa ja kyseenalaistaa sitä. Olemme kirjoittaneet nautinnosta ja siitä, kuinka se voi antaa esiintyjälle tilaa ilmaista rehellisyyttä ja toimijuutta. Olemme kirjoittaneet taiteilijan vapaudesta yhteiskunnassa, joka kytee neoliberalistisesta ideologiasta. Olemme kirjoittaneet tavoista sanoittaa ja kommunikoida postmodernia taidetta, jotta se olisi saavutettavampaa, vähemmän mystifioitunutta.
Väsynyt siihen, että olen alkanut vakuuttaa itseäni siitä, että onkin okei vaihtaa alaa.
Olemme kirjoittaneet näyttelijän asiantuntemuksesta, tiedon luomisesta ja ruumiillistamisesta eri ilmiöiden äärellä. Olemme kirjoittaneet abjektiosta suhteessa kehoihin, olemme kirjoittaneet unelmista, perversioista, kuuntelemisesta, läheisyydestä. Olemme kirjoittaneet riman alentamisesta ja muista strategioista, jotka mahdollistavat taiteen tekemistä ajoittain mahdottomassa maailmassa. Kaikki tämä yhteydessä näyttelijäntyöhön ja taiteen tekemiseen. Siksi olenkin varma, että olemme hitaasti, satunnaisesti, hajaantuneesti, haavoittuvaisesti, leikkisästi, sitkeästi, uteliaasti ja armottomasti valmiita ottamaan tulevaisuutemme vastaan. Kysymys onkin: onko tulevaisuus valmis?
Väsynyt näkemään sadoittain hermostuneita, toiveikkaita ja innokkaita hakijoita Teatterikorkeakoulun ulkopuolella, odottamassa vuoroaan, jotta he pääsisivät näyttämään osaamistaan, todistamaan, että he ansaitsevat seurata unelmiaan vaikka ne unelmat johtavat kentälle, joka on uskomattoman hauras ja kestämätön, jota ympäröi yhteiskunta, joka ei näitä unelmia arvosta.
Te tarvitsette meitä. Kaikki näyttämöt tarvitsevat meitä, niin suuret institutionaaliset näyttämöt kuin vapaan kentän pienemmät näyttämöt.
Helsingin Teatterikorkeakoulun vuoden 2016 S-kurssilta valmistuu tänä keväänä Antonia, Antti, Astrid, Emelie, Emilia, Herman, Joel, Martin ja Tom. Kahdella on vakituiset työpaikat, seitsemän toimii freelancerina – enemmän tai vähemmän työttöminä.
Väsynyt siihen, että olemme oppineet niin paljon, että viiden opintovuoden jälkeen valmistumme uskomattomalla osaamisella ja uskomattomilla taiteilijaidentiteeteillä, ja silti saamme kuulla, että meidän täytyy ”seistä kolmella jalalla”. Tehdä vähän sitä ja tätä, ottaa töitä vastaan kun voimme, kun niitä on.
Luettuani kirjoittamani tekstin kertaalleen läpi ymmärrän, että kaiken kiukun, huolen ja ahdistuksen alla piilee valtameren kokoinen suru. Tämä on surunvalittelu, teille, minulle, eriskummallisille kurssitovereilleni ja auttaville tahoille. Haluaisin keksiä tuhat ratkaisua, ideaa ja ajatusta siitä, kuinka jatkaa työskentelyä näissä olosuhteissa. Strategioita, jotka voisivat luoda sen taidekentän, josta niin sydämellisesti unelmoin, jota kaipaan ja ikävöin. Päässäni humisee useita ajatuksia. Ajatuksia perustulosta, resursseihin ja tiloihin pohjaavasta yhteistyöstä instituutioteattereiden ja vapaiden taiteilijoiden välillä, vapaan kentän solidaarisuusverkostoista ja osuuskunnista. Ajatuksia siitä, kuinka hakemusviidakon voisi muuttaa läpinäkyvämmäksi, helpommin ymmärrettäväksi, ajatuksia oikean kuntavaaliehdokkaan äänestämisestä. Mutta mikään näistä ajatuksista ei kantaudu kehoni kautta ulos, en ole vielä niin pitkällä. Se on seuraava askel, jonka lähitulevaisuudessa tulen ottamaan, jonka olen jo alkanut ottaa – toivottavasti dialogissa teidän kaikkien kanssa, teihin luottaen. Mutta toistaiseksi seison tässä, humisten, surussa.
Ajattelen kurssitovereitani ja sitä, kuinka he ovat kasvaneet ja muuttuneet. Kuinka he liikkuvat näyttämöllä, kuinka heidän äänensä raikaa läpi huoneiden, kuinka he antavat kehonsa, äänensä, tietonsa kantaa ja täyttää. Teatterikorkeakoulun huone 526 kaikuu, nurkat kyyristyvät, katto kohoaa, näen mullan ja meren, luonnon, ihmisen, kuoleman ja syntymän, äidillisen hoivan, ilon. Näen ystävieni kehoissa ison elämän, joka toivotetaan tervetulleeksi valoon, otan sen silmät kiinni vastaan ja toivon, että he saavat raikua ympäri maailman.
Mutta silti,
väsynyt.
Antonia Henn, Martin Paul ja Astrid Stenberg ovat näyttelijöitä ja taiteilijoita. He valmistuvat tänä keväänä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ja aloittavat työelämänsä vapaalla kentällä.
Elegia tutkinnolle on osa Viestejä vapaalta kentältä -nimistä sarjaa, joka koostuu toisiinsa linkittyvistä, huokoisista teksteistä. Sarjassa käsitellään vapaan kentän realiteetteja ja sen kautta pyritään avaamaan kentän kipukohtia ja kenties jopa tarjoamaan ratkaisuja.