Mitä on queer esittävä taide? Johtopäätökseni on, ettei sitä pysty määrittelemään mustavalkoisesti. Tästä tekstistä löytyy ehdotuksia sille, miten voimme luokitella queeriä esittävää taidetta. Kysyn kumminkin: tuleeko tulevaisuudessa päivä, jolloin istumme saman pöydän äärellä, jossa ei erotella queeriä esittävää taidetta ”klassisesta”, ”tavallisesta” tai ”(heterosta) esittävästä taiteesta”? Kliseistä, tiedän.
Määritellään ensin termi ”queer” tai ”kvääri”. Queer tulee englannin kielestä ja tarkoittaa outoa tai omituista, mutta se on myös toiminut haukkumasanana sateenkaariyhteisön jäsenille. Sateenkaariyhteisö on viime vuosina ominut sanan itselleen, ja nykyään ollaan ylpeitä queerejä. Tässä tekstissä käytän yksinkertaisuuden vuoksi termiä queer, mutta kaikki sateenkaariyhteisöön kuuluvat eivät identifioidu queer-sanan kanssa. Sateenkaariyhteisö on leveä kirjo ihmisiä ja sitä ei helposti määritellä, me (queerit) voimme leimata itsemme sanalla, jonka ainoa tarkoitus on helpottaa yhteiskunnallista ymmärrystä.
Yksinkertaistan myös jonkin verran, koska muuten tekstistä tulee liian raskaslukuista, jopa allekirjoitetulle. Käyttäessäni termiä ”hetero” viittaan useimmiten cis-heteroihin tai cisheteronormatiivisuuteen. Cis-heterot eivät ole yhtenäinen ryhmä ihmisiä, mutta tässä on helpompi puhua yleistäen.
Johtuen tekstin alkuperäiskielestä keskityn pääasiassa suomenruotsalaiseen teatterihistoriaan ja nykyhetkeen, mutta teatteria yleisesti ajatellen löytyy tästä myös vinkkejä ja ajatuksia myös suomenkielisille.
Historia
Suomen lainsäädäntö kielsi vuoteen 1971 saakka homoseksuaaliset teot. Vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuudesta sai lääketieteellisen diagnoosin ja vuoteen 1999 oli voimassa kehotuskielto homoseksuaalisuuteen, eli aika monet unelmat ja mahdollisuudet murskattiin ennen 2000-lukua. Haluan tähän väliin huomauttaa, että lainsäädäntö ja sosiaaliset normit eivät ole sama asia.
Queeriys ei ole mikään uusi ihmeellinen ilmestys maailmalla. Sitä on ilmentynyt kautta aikojen ja monessa eri muodossa. Eli suomenruotsalaisia queerejä näyttämötaitelijoitakin on löytynyt monelaisia. Voi jopa sanoa, että teatterimaailma on toiminut jonkinlaisena turvapaikkana. Ja voin yhä tänäkin päivänä yhtyä tähän ajatukseen, vaikka vaikutan ehkä joidenkin mielestä naiivilta sanoessani tämän.
Ensimmäinen suomenruotsalainen queer näytelmä, Karin Smirnoffin Ödesmärkt, julkaistiin 1923. Suomen ensiesitys oli Radioteatterin esitys vuonna 2014. Aino ajatukseni on seuraava: merkillistä, että näytelmän ensiesitys oli melkein sata vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Ymmärrämme toki, että oli aika jolloin se oli lainsäädännöstä johtuen kielletty.
Vuonna 1968 Cabaret-musikaali saapui Suomen näyttämöille, mutta Cliff Bradshawn queeriyttä ei mitenkään nostettu esiin. Voitaisiin jopa sanoa, että Cliff oli Suomen versiossa hetero.
Vuonna 1991 Åbo Svenska Teaternilla esitettiin queermusikaali La Cage aux folles, joka oli kyseisen teatterin suurin menestys siihen saakka. Esityskauden piti ainoastaan olla 40 esitystä, mutta esityskauden lopulla esityksiä olikin ollut peräti 90. Ihmeellistä on se, ettei kyseistä esitystä esitetty muualla Suomessa kuin vasta 2000-luvun toisella puoliskolla.
On ylipäätään ollut vaikeaa nostaa esiin queerhahmoja (esityksistä nyt puhumattakaan) näyttämöillä kuin vasta 2010-luvulla. Suurta yleisöä ei vielä olla tavoitettu, mutta hiljaa hyvä tulee.
Mitä queerit eivät välttämättä halua nähdä
On lukemattomia tapoja käsitellä queeriyttä esittävässä taiteessa. Tässä on muutama ehdotus sille, mikä mielestäni ei ole suunnattu queer-yleisöille.
- Teemat Queer-kärsimys ja tuska ja Queer-ilo/Queer joy. Aiheet itsessään ovat tärkeitä queereille ja heteroille. Queereille kyse on tunne siitä, ettei ole yksin, kun taas heteroiden empatiakykyä yritetään ravistella hereille. Queer-kärsimys ja tuska on raskas konsepti, koska usein kyseistä teemaa käsittelevät esitykset saattavat herättää muistoja traumaattisista kokemuksista tai muuten muistuttaa henkisistä arvista. Ne myös jättävät queerkatsojan miettimään: ”Onko meillä muuta kuin tätä kärsimystä?” Queer-ilo taas toimii vastapainona, muistuttaakseen ilon ja nautinnon olemassaolosta. Onhan se nyt hauskempaa olla queer kuin hetero. Mutta ongelma on siinä, että yritämme tasapainoilla kahdella vastapainolla – ja tämähän ei lopulta tuo sitä tasapainoa. Meidän on löydettävä queerien monipuolisuus ja moniulotteisuus ja siten löydettävä se keskitie, jonka voi tuoda näyttämöille.
- Queerhahmo vitsin huipentumana. Nämä saisivat painua hiiteen. Kiitos. Queerien kustannuksella vitsailemiseen saattaa löytyä poikkeuksia, itsehän saatan aika törkeästi ja ilkeästi vitsailla queereistä, mutta aina itseni kautta. Siinä on vissi ero, vaikka kaikki queerit eivät tähän yhdy. Ehdotus: jos olet tekemässä queeriyttä koskevaa vitsiä, älä oleta, kysy meiltä ensin (mieluiten useammalta).
- Esitys, joka pyrkii nostamaan esiin kaikki queeriyden muodot, työstämättä oikeasti kysymyksiä representaatiosta. Pyydän, älkää. Tekijät vaikuttavat toimivan tokenisimin puitteissa, eli sen sijaan, että työstettäisi rakenteellisia ongelmia, nostetaan pridelippu liehumaan ja kuvitellaan ongelmien olevan ratkaistut. Ottakaamme mieluummin pieniä askeleita kohti muutosta, jotta se juurtuu rakenteisiin. Ihminen on itsessään yksinkertainen, mutta kaikki ihmiset ovat monimutkaisia.
- Queeriys heteromuodossa. Toisin sanoen: otetaan heteronormatiivinen patriarkaatti ja käännetään se queereille, toisin sanoen heteroille sopiva esitys tai homot heteroille. Tuntuuhan se alkuun ihan hyvältä, kun näyttämöllä ei heilu pelkkiä cis-heteromiehiä tai cis-heteronaisia, mutta hetken kuluttua kyllästyn, koska se tuntuu luennolta, jota en ole pyytänyt ja jota en luultavasti tarvitse.
Mikä queeriys toimii näyttämöllä?
Tähän ei löydy yksiselitteistä vastausta, vaikka olenkin tätä yksin ja ryhmässä miettinyt. Voin ainoastaan tarjota suuntaviivoja tai avata ajatuksia joita pureskella rauhassa.
Luodaan hypoteettinen esitys nimeltä Homo homo homo (nimi ei ole oleellinen), johon tyrkätään kaikki queereihin liittyvä: kaikki inhottava, kaikki ihana ja kaikki se mikä on irrallaan ”tavallisuudesta”. Tämä esitys saa luultavasti huonon vastaanoton yleisöltä, ja yleisöstä löytyy joku joka sanoo ”Tämä ei ole taidetta!” ja niin edelleen. Ei valitettavasti mennyt niin kuin toivottiin.
Eli mitä jos ainoastaan annamme esityksen mennä kohti sitä queeriä? Suoralta esittävän taiteen perusviivalta annamme esityksen taipua kohti jotain muuta, emme pakota emmekä estele. Sallimme tämä taipumisen ja tutkimme, mikä on suurin mahdollinen muutos jonka voimme tehdä yleisöä järkyttämättä. Toisin sanoen puskemme itsemme hitaasti mutta varmasti yhteiskuntaamme pienten poikkeavuuksiemme kanssa. Miltä tämä kuulostaa? Manipuloivalta tietenkin. Tiedämme sen, mutta mikäli me emme tee taidetta, jota haluamme tehdä, niin onhan meidän voitava manipuloida.
Selkeyttääkseni tätä: (hetero) esittävä taide panostaa usein vastakohtiin valo – pimeys, hiljaisuus – kovaäänisyys ja niin edelleen. Queertaiteessa harvemmin haetaan vastakohtia, vaan pyritään pikemminkin tarkastelemaan näiden vastakohtien katveita ja pohtimaan mitä sieltä löytyy. Taiteilijat – myös allekirjoittanut – harvemmin arvostavat näitä hiukan merkillisiä paikkoja vastakohtien ympärillä.
Jos tämä meni yli ymmärryksen – don’t worry, darling – tässä muutama ajatus, joilla pääset alkuun.
Mututuntuma: queerinä ja queerinä näyttämötaiteilijana olen tottunut näkemään pelkästään heteroa ja heteronormatiivista materiaalia näyttämöillä. Niinä harvoina kertoina, jolloin tunnen pientä pirinää vatsassa, herään tilanteeseen ja totean ”Tämä on homoa!” Tätä ei voi kuvailla sanoin, se on ainoastaan vahva intuitio.
Kehonkieli: kehonkielessä on sitä jotain, mikä kertoo minulle tämän olevan kaikkea muuta kuin heteroa. Se ei ole sitä, että miesoletettu kävelee keinuvin lantein tai, että näen ”homoranteen”. Kävelyssä, liikkeessä ja olemisessa on sitä jotain, jotain itsevarmaa ja hiukan keinuvaa.
Keho: kehossa on sitä jotain, siinä, miten taiteilija on omassa kehossaan, peittelemättä mitään – vaatteet päällä tai ilman. Eräs kauhtunut ukko sanoi kerran, ”Olemme olleet alasti sitten 60-luvun”, eli alastomuus ei välttämättä viittaa queeriyteen, mutta kun esitys läpileikkaavasti hyväksyy kehot, alastomat tai ei, niin voin sen tavallaan lukea queeriksi.
Mitä ajattelen queeriydestä suomenruotsalaisilla näyttämöillä
Tiedän useamman queerin näyttämötaiteilijan, mutta en tiedä järin montaa queeriä projektia tai projekteja, joita hyväksyisin queereiksi.
Vapaan kentän ryhmillä voidaan todeta tiettyä queeria temaattisuutta, eli miten he käsittelevät aihetta, joka ei välttämättä ole queer (no kaikkihan on queeria ja kaikesta saa queeria). En aio vetää kaapista ulos yhtään vapaan kentän ryhmää, joka olisi queer tai queerystävällinen, se ei ole minun tehtäväni. Queer-leimassa saattaa olla omat ongelmansa. Ongelmilla tarkoitan sitä, että yleisö ei koe ryhmän tekevän queeria taidetta tai ryhmää kysytään tapahtumiin ainoastaan, jotta tietty kiintiö täyttyy, ja tällöin ei myöskään tule vaihtelua.
Instituutioiden näyttämöillä näkee harvemmin queeriyttä, paitsi vierailevissa tai yhteistyön merkeissä tehdyissä esityksissä. Onhan se jo jotain, mutta toivoisin enemmän oma-aloitteisuutta teattereilta queerien esitysten ja queerhahmojen tekemisessä.
En nimeä queerejä näyttämötaiteilijoita, se ei ole minun asiani. Kaikki queerit näyttämötaiteilijat eivät välttämättä halua tehdä mitään queeriä, kaikki eivät välttämättä välitä queeriydestään. Näyttelijöiden riski on se, että joutuu esittämään ainoastaan queerhahmoja tai ainoastaan heterohahmoja.
En anna risuja tai ruusuja yksittäisille instituutioille, suosittelen ohjelmiston läpikäymistä ja itsetarkastelua. Queerien ei jatkuvasti tulisi pyytää ”Voisimmeko saada näyttämölle jotain meille suunnattua?” Ei todellakaan. Haluamme vain olla mukana yhteisessä työssä. Jotta saisimme heterouden ja queeriyden sulautumaan yhteen, ei toimimaan kahtena erillisenä yksikkönä. Haluammehan esittävällä taiteella toimia todellisuuden peilinä, monin eri ulottuvuuksin.
Nyt jaetaan risut ja ruusut
Ruusut:
- Huomasin, että Regnbågsallians rf (suomenruotsalaisten oma Seta) suunnitteli teatterikäyntiä jäsenten kanssa suomenruotsalaiseen teatteriin. Istuessani aikanaan hallituksessa oli ainoastaan puhetta suomenkielisistä esityksistä.
- Esittävässä taiteessa on tajuttu, että ”On ihan kivaa olla queer!” -ajatus on ihan toimiva näyttämöllä. Jos tarkastelemme vastakohtia queer-kärsimys tai queer-ilo, asettuu tämä niiden väliin, mutta lähemmäs queer-ilon konseptia.
- Ihmiset ymmärtävät vihdoin, että queer-taiteilijoilla ei ole mitään ongelmaa tehdä heteroesityksiä, uskokaa tai älkää, mutta johtuen liian vähäisestä tai huonosta representaatiosta olemme kovaäänisiä ja tyytymättömiä. Tyytymättömyytemme koetaan haluna saada queeriyttä vasemmalle ja oikealle, mutta näin ei ole. Se mitä me haluamme ja mitä toivoimme kaikkien haluavan: esittävän taiteen tulee edustaa maailmaa ja sen moninaisuutta.
- Queerit näyttämötaiteilijat salakuljettavat queeriyttä esityksiin, esimerkiksi valosuunnittelussa, lavastuksessa, näyttelijän olemisessa tai ohjaajan ohjeistuksessa. Tämän pystyy ainoastaan queer-henkilöt tulkitsemaan, pahoittelut sisäpiiriydestä, mutta näin se toistaiseksi vain on.
- Queer-näkökulma heteroesityksessä voi kääntää tylsän materiaalin kiinnostavaksi tai kiinnostavan materiaalin todella hyväksi. Eli mennään kohti sitä tuntematonta, heitetään kaikki päälaelleen tai tarkastellaan aihetta esimerkiksi trans-, aseksuaalisen tai lesbon näkökulmasta.
- Drag ja burleski ovat viime vuosina nousseet enemmän suomenruotsalaisten suosioon.
Risut:
- Näin vastikään instituution oman esityksen, jossa eräs kohtaus oli temaattisesti vanhentunut ja vitsinäkin noin 12 vuotta vanha. Toivoisin tämän kohtauksen helvettiin, koska luokittelen sen homofobiseksi.
- Heteronormatiiviset suhteet näyttämöillä. Come on! Nykypäivän heteroparit eivät ole niin yksinkertaisia taikka niin tylsiä, miten me ne ajattelemme. Minä queerinä jopa tunnen normeja rikkovia heteropariskuntia. Nyt en ehdota, että teette esityksen swinger-kulttuuria harrastavista tai 50-vuotiaasta parista, joka vähän kokeilee homoseksiä (tai jos se on ainoa tapa saada teidät ymmärtämään niin miksi ei). Horjuttakaa ajatusta siitä, mitä parisuhde, avioliitto tai yhdessäolo tarkoittaa, heterot tekevät sitä todellisuudessakin.
- Hahmo, jonka lausetta ”Olen homo!” seuraa dramaattinen tauko tai ”Yeah she uses the pronoun they these days” (tämä on yleistä kielissä, joissa persoonapronominit ovat sukupuolitettu), jotta näytetään jonkin sukulaisen konservatiivisuus. Nämä ovat menettäneet merkityksensä ja voimme siirtyä yhdessä eteenpäin. Mieluummin näkisin hahmon joka sanoo: ”She… I’m sorry, they”, eli yrityksen parantaa tapojaan ja vaikka se on raskasta katsoa, on se myös hiukan lohdullista.
- Suomenruotsalaiset kriitikot, jotka eivät ymmärrä, että jos hahmo on muunsukupuolinen tai käyttää pronominia hen (they/them) on arvostelussakin oltava sama pronomini. Ei se sen vaikeampaa ole.
Mitä jos olisi hauskaa ja vaikeaa?
Minun ja monen muun pedagogi on sanonut: Miksi tehdä jotain helppoa ja tylsää, kun voi tehdä jotain hauskaa ja vaikeaa.
Meidän on vaikeaa opetella pois jo opituista tavoista niin elämässä kuin näyttämötyöskentelyssäkin, puhumattakaan niiden yhdistämisestä. Luomme useita käyttäytymismalleja jo lapsuudessa emmekä pääse niistä eroon ilman kunnon työstämistä. Usein puhutaan sukupolvieroista; meidän on annettava anteeksi vanhemmalle sukupolvelle, koska he eivät opi. En puhu tämän puolesta tai vastaan. Mikäli me kaikki taistelemme kunnolla asian puolesta ja astumme yhdessä pelottavan kynnyksen yli, huomaamme miten helppoa sen näkymättömän kynnyksen toisella puolella onkaan.
Willjam Tigerstedt, näyttämötaitelija, opiskelee näyttelijäntaidetta ruotsiksi Taideyliopiston Teatterikoulussa.
Kiitos avusta:
Aune Kallinen
Rico Eklundh
Linus Mäkelä
Alexandra Gustafsson
Sandra Malmberg
Elli Kujansuu
Muut kanssaopiskelijat