Miten esittävän taiteen organisaatiot voivat tukea uransa alkuvaiheessa olevia taiteilijoita kentällä, jota vastikään kuritti koronapandemia ja nyt poliittiset leikkaukset? Aiheesta ajatuksiaan jakoi muutama tänä vuonna Hangö Teaterträffilla teoksiaan esittävä taiteilija.
Toimin Hangö Teaterträffin vastaavana tuottajana vuodet 2020 ja 2021, eli syvimmät korona-ajat. Tuolloin kirkastimme festivaalin ja sen taustayhteisön tavoitteita ja strategiaa. Selvää ja jaettua oli, että festivaalin yksi tehtävä on toimia alustana uransa alkuvaiheessa oleville tekijöille. Se liittyi moneen Hangö Teaterträffin arvoon ja tavoitteeseen, puhuttiin sitten kestävyydestä, historian kannattelusta, festivaalin merkityksestä vapaan kentän toimijana, festivaalin merkityksestä suomenruotsalaisen teatterikentän toimijana, festivaalista konseptina tai HTT:n tulevaisuudesta kentällä, joka moninaistuu ja köyhtyy samanaikaisesti. Todellisuudessa, jossa organisaatiot hakevat rahoituista samoista kanavista kuin taiteilijatkin.
Lähetin tätä juttua varten lyhyen kyselyn koreografi ja tanssija Pie Kärille, näyttelijä-esiintyjä Antonia Atarahille, taidekollektiivi Glitcherille sekä työryhmälle, joka koostuu kuvataiteilija Alexander Salvesenista, äänisuunnittelija-säveltäjä Ville Kabrellista ja runoilija-dramaturgi Milka Luhtaniemestä. Tavoitteenani oli hahmotella, miltä kenttä näyttää nyt, pari vuotta korona-lockdownien jälkeen mutta uuden, taiteen rahoitukseen liittyvän kriisin alla, ja millaisia toiveita ja tarpeita erityisesti uransa alkuvaiheilla olevilla taiteilijoilla on taideorganisaatioita kohtaan.
Minun nähdäkseni Hangö Teaterträff on pieni, ruotsinkieliseen esittävään taiteeseen painottuva, kuratoriaalisesti kunnianhimoinen mutta vähävarainen festivaali pienessä kaksikielisessä kunnassa Etelä-Suomen periferiassa. Sillä ei ole resursseja tehdä suuria muutoksia, mutta sillä – kuten kaikilla organisaatioilla, yksilöilläkin – on mahdollisuus käyttää omia resurssejaan esittävän taiteen kentän haasteiden esiin nostamiseen ja keskustelun ylläpitämiseen. Tätä mahdollisuutta organisaatiot käyttävät häkellyttävän vähän.
Haastatellut taiteilijat ovat valmistuneet Taideyliopiston eri linjoilta vuosien 2018 ja 2023 välillä. Heillä kaikilla on kokemusta työskentelystä niin apurahoitetuissa työryhmissä, vapaan kentän näyttämöillä kuin valtion osuusjärjestelmään kuuluvissa taidelaitoksissa. Kokemuksissa on paljon samaa, mutta luonnollisesti ammatinkuviin ja yksilöihin liittyviä erojakin löytyy. Taiteilijoiden lisäksi haastattelin Hangö Teaterträffin toista taiteellista johtajaa, Jonas Welanderia. Tähän artikkeliin erittelen materiaalista löytämiäni havaintoja ja peilaan niitä myös omiin kokemuksiini esittävien taiteiden parissa parikymmentä vuotta toimineena tuottajana, kirjoittajana ja kuraattorina.
Jaettu kokemus haastateltavien keskuudessa on, että Taideyliopistossa keskitytään taiteilijana kasvamiseen, mutta ei valmisteta kentän työskentelyolosuhteisiin muuten riittävästi. Erittäin pienen otannan perusteella vaikuttaa siltä, että Teatterikorkeakoulussa ruotsinkielisiä näyttelijöitä kouluttava osasto onnistuu parhaiten kertomaan ammattilaistaiteilijan realiteeteista Suomessa. Siihen kuuluu paljon tuotannollista työtä ja hyvin vähän työpaikkoja, joihin ”vain mennä” tekemään omaa taidettaan kuukausipalkalla. Ja vaikka tämä kentän prekaari luonne olisi tullut selväksi, se ei vielä anna käytännön työkaluja kentällä toimimiseen.
Lasken koulun ensimmäiseksi instituutioksi, jota kohtaan voi ja pitää esittää toiveita, mutta tämän artikkelin ideana ei ole kehittää ammatillista koulutusta vaan pohtia keinoja, joilla olemassa olevat taideorganisaatiot voivat auttaa uransa alkuvaiheissa olevia taiteilijoita. Joten tässä yhteydessä instituutioksi lasketaan alustat, joilla esitetään taidetta, kuten festivaalit, teatterit ja pitkäkestoisemmat kuratoriaaliset konseptit. Käytän tekstissä sekaisin sanoja instituutio, organisaatio ja alusta, mutta tarkoitan yleensä samaa asiaa.
Kyselyistä ja keskusteluista on poimittavissa seuraavat tarpeet JA toimintaehdotukset taideorganisaatioille, joilla tukea uransa alussa olevaa taiteilijaa:
Tuotannollisen osaamisen lisääminen ja sen tukeminen
Jo taidekouluihin kaivattaisiin enemmän tuotannollista opetusta. Valtaosa valmistuvista opiskelijoista ei työllisty enää vakituisiin työsuhteisiin taideinstituutioihin tai elätä itseään keikkatöillä kutsuttuna tekijänä, vaan joutuu (saa/pääsee) kehittämään projekteja itse.
Hangö Teaterträffin Jonas Welander näkee taideorganisaatioiden voivan palvella uransa alussa olevia taiteilijoita tässä tilanteessa antamalla aikaa ja opastamalla: ”Emme voi olettaa, että nuorilta tekijöiltä tulee automaattisesti esimerkiksi hiottu tekninen rider. Festivaali voi neuvoa sellaisen tekemisessä. Nämä ovat toki resurssikysymyksiä ja sitä myötä arvovalintoja. Jos halutaan ohjelmoida nuoria tekijöitä, pitäisi budjetoida enemmän aikaa tuotannon ohjaukseenkin.” Tämä on huomio myös rahoittajien suuntaan.
Festivaalien ja muiden alustojen yhteydessä tämä tuotannollisen osaamisen lisääminen voisi tarkoittaa myös erilaisia työpajoja ja masterclasseja.
Tuottajapalvelu
Haastatteluista nousee esiin myös haave siitä, että isompien instituutioiden alla olisi vahvempaa tuottajapalvelua, jota freelancer-taiteilijat voisivat hyödyntää. Tai että tällainen toimija perustettaisiin. Minäkin kannatan jonkinlaisen tuottajaorganisaation perustamista, mutta näen, että sen pitäisi saada valtiolta pitkä ja riittävän tukeva starttiraha, jotta se ehtisi löytää toimintatapansa rakenteissa. Jos vapaata kenttää palveleva tuotanto-organisaatio olisi valtion rahoittama, ei sitä voisi enää nähdä ”start-upina” tai etabloituneiden tekijöiden luksuksena, vaan osana taidekentän ekosysteemiä.
Tahtoisin lisätä tähän myös, että tuottajien kouluttamisen pitäisi kuulua Teatterikorkeakoulun tehtävään. On resurssien hukkaan heittämistä, että korkeasti koulutetut taiteilijat käyttävät aikaansa tuotannollisten asioiden opettelemiseen ja tekemiseen eivätkä pysty keskittymään taiteellisen työskentelyyn. Kuten haastatelluista useampi totesi, koulussa luodaan monia pitkiä työtoveruuksia. Näen, että koulu olisi siis paikka, jossa tuottajatoveruudetkin voitaisiin luoda. On vaikea nähdä tulevaisuutta, jossa rakenne olisi niin isosti toinen, ettei tuottajia kannattaisi kouluttaa.
Keskusteleva ja rehellinen tuotannonsuunnittelu
Sekä taiteilijat että Jonas Welander toivovat, että jo teosten suunnitteluvaiheessa olisi enemmän aikaa ja suorempaa puhetta olemassa olevista resursseista, jotta taiteellista työtä voitaisiin tehdä luovasti mutta realismiin pohjautuen ja turhia haavekuvia välttäen. Oman kokemukseni mukaan kaikilla osapuolilla on harjoiteltavaa niin kuuntelemisessa kuin suorassa puheessa. Tähän liittyy puolin ja toisin pelkoja, altavastaaja-aseman tuntua ja muita aiempien kokemuksien aiheuttamaa traumakäyttäytymistä.
Milka Luhtaniemi toteaa hienosti: ”Instituutioiden tulisi tietää, millaisten taiteilijoiden kanssa he työskentelevät ja muistaa taiteen tekemisen fundamentaalinen avoimuus ja hämäryys, mikä tarkoittaa, että taiteilijan palkkaaminen on aina jonkinlainen luottamuksenosoitus.”
Keinoina luottamuksen rakentamiseen ja asioiden selkeyteen toimivat sopimukset, säännölliset tapaamiset ja mm. budjetin läpinäkyvyys. Lisäksi taiteilijat nostivat esiin huomion, että perusturvallisuuden tunnetta horjuttaa nykyinen käytäntö, jossa taiteilijoiden tulee laskuttaa oma työnsä sen sijaan, että saisi työstään palkkaa. Tämä koetaan ymmärtämättömyydeksi taiteilijoiden elinolosuhteita kohtaan.
Kehittyvät tuotanto- ja kiertuemallit
Niin kauan kuin jaksan muistaa, on toivottu parempia kiertuesysteemejä paitsi kansainvälisesti myös Suomen sisällä. Tähän on synnytetty mm. Uudet klassikot -rahasto, joka pyrkii yhdistämään VOS-laitokset ja vapaan kentän toimijat teoskohtaisesti. Hanke on hyvä mutta sikäli ongelmallinen, että vastuu jää usein vapaan kentän ylityöllistetyille toimijoille, eikä rahoituksen piiriin pääse kuin Taikelta toiminta-avustusta saavat yhteisöt, eli käytännössä toimijan täytyy olla etabloitunut ja sillä pitää olla jatkuvaa toimintaa, mikä ei ole aina mittari toiminnan ammattimaisuudelle.
Kiertuekysymykseen yhtenä vastauksena nähdään tuottajaorganisaation kehittäminen.
Tilojen ja tekniikan jakaminen
Myös tilattomille toimijoille ja työryhmille olisi tärkeää voida harjoitella teoksiaan tekniikaltaan hyvin varustelluissa tiloissa pidempiä aikoja kuin mitä nykyisin on taloudellisesti mahdollista. Tässä tekniikkaa ja tiloja omaavat organisaatiot voisivat tulla nykyistä vahvemmin avuksi ja alustaksi. Epäilen, että se ei tapahdu ellei siihen anneta rahoittajien suunnalta keppiä tai porkkanaa. Vähintään VOSsien kohdalla tilan ja muiden resurssien antaminen vapaille ryhmille voisi olla palkittavaa toimintaa.
Tule vastaan
Taideorganisaatioilta toivotaan enemmän taiteilijaa vastaan tulemista. Uransa alkuvaiheessa olevien taiteilijoilla on epävarmuutta vallitsevista käytännöistä eikä omia teoksia osata ehdottaa sopiville tahoille. Vierailuteosten (ja repertuaariin kuuluvien esitysten) ohella voisi olla erilaisia kevyempiä ohjelmaformaatteja ja kokeiluja yhteen tulemiselle, kohtaamiselle ja oman taiteellisen ajattelun esittämäiselle. Tällaisia voivat olla esimerkiksi klubit, iltamat ja fasilitoidut keskustelut.
Verkostot ja esittely
Uransa alkuvaiheessa olevia taiteilijoita hyödyttäisi ihmisiin ja alustoihin tutustuttaminen. Suomessa hoetaan, että piirit ovat pienet ja kaikki tuntevat toisensa, vaikka todellisuudessa tekeminen on jyrkästikin kuplautunutta taiteen lajien ja eri kaupunkien välillä. Ruohonjuuritason toimintana etabloituneemmat toimijat voivat esitellä nuorempia tekijöitä eteenpäin. Itse näen myös, että meillä kannattaisi olla käytäntöntä vinkata potentiaalisista matcheista toisillemme: teoksista, jotka sopisivat kollegan teatteriin tai taiteilijoista, jotka voisivat haluta kohdata toisensa.
Kohtaamisen tilojen luominen
Antonia Atarah lainaa kollegaansa, joka on haaveillut freelancereiden päiväkodista (frilansardagis), jossa yksinäisiä töitä tekevät ihmiset voisivat kohdata. Ymmärrän kaipuun ja liputan dagis-idean puolesta. Tuottajille tällaisia yhteisiä työtiloja on esimerkiksi Helsingin Esitystaiteen keskuksessa, mutta taiteilijoille vähemmän.
Oma kokemukseni on, että ihmisillä on kova tarve kohdata ja jakaa. Olen omassa nykyisessä työssäni Tehdas Teatterin Jokistudion kuraattorina pyrkinyt luomaan Jokistudiosta alustan kohtaamiselle. Olen järjestänyt yhdessä kollegojen kanssa mm. vapaan kentän viestijöiden viestintäpajan sekä tuottajien yökylätapahtuman. Ne on tehty lähes nollabudjetilla ja ne ovat olleet onnistuneita ja synnyttäneet uutta. Nollabudjetilla en tarkoita, että tällaisten kohtaamisten pitäisi olla vapaaehtoistyöhön pohjaavia, vaan että kaiken ei tarvitse olla megatuotanto ollakseen hyvää, laadukasta ja etenkin tarpeellista. Oma työnantajani on vapaan kentän teatteri, joka näkee kohtaamiselle arvon.
Pitkiä suhteita
Haastatelluista taiteilijoista suurimmalla osalla oli kokemus siitä, että he ovat päässeet uransa alussa jonkin isomman organisaation oppiin ja saaneet mahdollisuuksia kokeilla. Opilla en tarkoita nyt ainoastaan kiinnitystä laitosteatteriin vaan esimerkiksi useammalle vuodelle ulottuvaa yhteistyötä festivaalin kanssa, tietoa siitä, että on tilaa myös kokeilla ja epäonnistua.
Kuinka kohdata yleisö
Taideorganisaatioilla on tieto, miten yleisöjä puhutellaan. Tätä tietoa pitää tuotantotyökalujen ohella jakaa taiteilijoille. Organisaatioissa on osaamista taiteen sanoittamisesta, tämän tietotaidon jakaminen voi auttaa taiteilijaa myös kehittämään omaa praktiikkaansa sekä kirjoittamaan parempia apurahahakemuksia eli lisätä toimeentuloa.
Moninaisuuden vaaliminen ja synnyttäminen
Aliedustettuja ihmisryhmiä kuten BIPOC- tai queer-taiteilijoita tulee nostaa esiin pitkäjänteisesti, ei rasti ruutuun -projekteina. Kuten Antonia Atarah huomauttaa, moninainen tekijäjoukko luo myös moninaisia yleisöjä – ja uusia yleisöjä esittävät taiteet tarvitsevat. Moninaisuuden kysymys ei jää pelkästään edustuksellisuuden tai yksilöiden tasolle, vaan liittyy myös taiteen sisältöihin ja estetiikkaan: tarvitaan monenlaista taidetta kaikenlaisille näyttämöille, jotta monenlaista taidetta on tarjolla tulevaisuuden yleisöille.
Tilaa ja aikaa hämärälle, herkälle ja hapuilevalle
”On hyvä, jos taiteen tuottajat ja instituutiot ovat sinut taiteelliseen toiminnan hämärien, herkkien ja hapuilevien puolien kanssa. Mulla on hyviä kokemuksia siitä että instituutioiden edustajat käyvät katsomassa treenejä ja käyvät dialogia sekä taiteesta että tuotannosta”, toteaa äänisuunnittelija-säveltäjä Ville Kabrell. Samanlaisia kokemuksia on myös muilla keskusteluun osallistuneilla taiteilijoilla. Läsnäoleva instituution edustaja luo tunnetta, että taiteilija on tervetullut, hänen taiteellaan on väliä ja sitä halutaan kehittää parhaaksi mahdolliseksi.
Vaikuttamistyöhön!
Taiteilijat kaipaavat organisaatioita tarttumaan vahvemmin alan vaikuttamistyöhön päättäjien suuntaan sekä näkyville paikoille kuten asiantuntijapaneeleihin ja television keskusteluohjelmiin puhumaan siitä, mistä milloinkin taiteenkentällä puhutaan. Kannatan itse taidepuheen arkipäiväistämistä ja näen, että se, että taiteesta puhuttaisin enemmän ja laajemmin kuin vain huolipuheena, tekisi taiteesta selkeämmin tärkeää ja hähmäinen ajatus taiteesta luksuksena ei enää voisi toimia taidetta vastaan.
Rohkeaa kuratointia
Pie Kär peräänkuuluttaa rohkeaa kuratointia: ”Sellaista, joka tarvittaessa riskeeraa sen pienen rahoituksen, joka jäljellä on. Että ei taivuttaisi tietynlaiseen kiristämiseen, jota rahoituksen kannalta politiikassa on tapahtumassa. Taiteen ei pidä ajatella mitä rahoittajat tai opetus- ja kulttuuriministeriö haluavat, sen pitää olla kiinnostunut yleisöstä ja sen pitää olla notkeaa keskustelemaan yleisölle, tarkoittamatta että taiteen tulisi pyrkiä helppouteen tai yleistajuisuuteen. Tulee tietää, millaisia yleisöjä haluaa ja pystyä artikuloimaan niitä kuratoriaalisia linjoja selkeästi.”
Kyselyyn vastanneiden taiteilijoiden joukossa on huolta siitä, että kulttuurialalle kaavaillut leikkaukset johtavat entistä kilpaillumpaan kenttään, jossa kuratoidaan yhä varmempia myyntihittejä. Hangö Teaterträffin Jonas Welander ei usko tähän uhkaan, vaan näkee, että ohjelmavastaavilla on halu edelleen tehdä omia löytöjään. Welander näkee, että erityisesti festivaalit voivat toimia alustana esitellä ei-tunnettuja taiteilijoita, sillä festivaaleilla katsojat ovat enemmän auki kokemaan uutta. Lisäksi haluan myös uskoa, että myös kuraattoreiden joukko muuttuu kaiken aikaa moninaisemmaksi, joka taas mahdollistaa monenlaista ohjelmointia.
Jälkisanat: Nälkiintyneelle kentälle radikaalia jakamista – ja rahaa
Keinoja kohdata uransa alussa oleva taiteilija siis on kosolti. Osa niistä on helppo toteuttaa ilman lisäresursseja, kunhan taideorganisaatioiden arvot ovat selkeät.
Selvitäkseen/onnistuakseen/kukoistaakseen kenttä tarvitsee nähdäkseni aiempaa enemmän myös radikaalia jakamista. Radikaalilla jakamisella tarkoitan tässä ensisijaisesti olemassa olevien resurssien jakamista. Tilan ja rahan lisäksi tietotaito ja verkostot ovat resurssi. Tiloja voi tarjota taiteen tekemisen lisäksi myös kohtaamiseen.
En ole varma tarkoittaako tämä jo saavutetuista eduista luopumista. Tavallaan toivon, että ei välttämättä, sillä jokainen festivaali ja teatteritalo on rakennettu jonkun hiellä ja intohimolla. Organisaatioiden toimintaa pitää kuitenkin voida niin valtion, kuntien, muiden rahoittajien, yleisöjen ja taiteilijoiden toimesta tarkastella kriittisesti ja vaatienkin. Erityisesti toivon, että yleisöt oppisivat vaatimaan. Parasta taidetta, paremmilla työskentelyolosuhteilla.
Kuten Alexander Salvesen sanoo, suomalainen taidekenttä on nälkiintyneenäkin maailman huippuluokkaa: ”Jos kentän rahoitus olisi esimerkiksi muiden pohjoismaiden tasolla, olisi tilanne jo hyvin eri. Köyhdyttämisen trendit, taiteen leimaaminen joksikin ’ylimääräiseksi luksukseksi’ sekä yleinen hädän ilmapiiri huolettaa. Taiteilijat luovat maailmaa jossa on mahdollista ajatella ja tuntea.” Tähän tarvitaan rahaa, ei vain leikkauksien perumista. Taiteen tekijöitä on enemmän kuin resursseja. Se ei ole taiteentekijöiden syy.
Aiheesta lisää Hangö Teaterträffillä Eskuksen ja HTT:n järjestämässä keynote-puheenvuorossa Marta Keil – Mitä voimme oppia taideinstituutioiden väsyneistä kehoista? lauantaina 8.6. klo 12 Brankiksella. Luentoa seuraa paneelikeskustelu, jossa ovat mukana Keil, Kerstin Schroth, Minna Lund ja Antonia Henn.
Heidi Backström on kulttuurituottaja, kirjoittaja ja kuraattori. Hän toimi Hangö Teaterträffin vastaavana tuottajana 2020 ja 2021.
Kuvien ottajat järjestyksessä: Milka Luhtaniemi, Ville Kabrell, Alexandra Gustavsson, Pie Kär.